Released on 14.3.2017
Kaunis ja laadukas lastenkirja
Vanhan sanonnan mukaan yksinkertainen on kaunista. Helppous, selkeys ja luontevuus ovat yksinkertaisen synonyymeina niitä määritteitä, joita nousi ensimmäisenä mieleeni lukiessani SRK:n uusinta lastenkirjaa Niila ja punaiset saappat. Se on Tiina-Liisa Lohen kirjoittama ja Tytti Mäenpään kuvittama lastenkirja, joka palkittiin tunnustuspalkinnolla SRK:n kirjoituskilpailussa neljä vuotta sitten.
Ollakseen hyvä ja tullakseen luetuksi lastenkirjalta vaaditaan aika paljon. Lapsi on sekä lukijana että kuulijana vaikeammin ennalta-arvattava kuin aikuinen. Lapsi on aikuista ehdottomampi, eikä kirjan asema klassikkona riitä perusteeksi sen arvosta. Siinä missä aikuinen etsii kiinnostavaa kirjallisuutta Finlandia-palkintoehdokkaista, saattaa lapsen lempikirja olla Disneyn animaatiosta kokoon kursittu vaatimattoman oloinen käännöskirja. Turvallisuus ja rutiinit ovat lapselle tärkeitä: harva aikuinen innostuu illasta toiseen Punahilkan tarinasta. Kuitenkin laadukas lastenkirja on onnistuneimmillaan mukaansatempaavan tarinan ja kiinnostavan kuvituksen liitto, josta nauttivat sekä lapsi että aikuinen. Niilan tarinassa nämä tavoitteet täyttyvät.
Kirjan tunnelma on rauhallinen, jopa hiukan pysähtynyt. Tarina liikkuu jossain ajattomuuden rajamailla: tyttöjä kutsutaan 1970-luvun nuortenkirjojen tapaan likoiksi ja punainen on tyttöjen väri, mutta Niila haluaisi olla nimeltään Niko tai Eetu, joiden kultakaudet nimistössä ajoittuvat vuosille 1990−2009. Lohen kerrontatapa täydentää kirjan kauniin pysähtynyttä tunnelmaa. On koivukuja, sen päässä valkoinen talo ja siellä onnelliselta ja tasapainoiselta vaikuttava perhe. On syysauringossa välkehtivä mehukannu, kesän ruskettama
poika ja liiterin nurkalla ilmassa kaartelevat pääskyset.
Samaistumiskohteena Niila on mitä mainioin. Niila haluaa isona palomieheksi, kiukuttelee muka erikoisesta nimestään, häpeää punaisia saappaitaan ja tuntee mustasukkaisuutta siskontyttöään kohtaan. Kirjallisuuden kautta lapsen tunteille saadaan luonteva kanava ja kirjan henkilöiden kautta lapsi voi käsitellä vaikeitakin asioita.
Tarina seuraa Niilan elämää yhden iltapäivän ajan. Kirjan äärellä oma aika tuntuu pysähtyvän. Siinä missä meillä ruuhkavuosia tahkovilla on työpäivää, päiväkotia, hätäistä ruoanlaittoa, lasten kuskaamisia ja sitten muutama tunti omaa aikaa illalla lasten nukahdettua, on Niilan äiti jo kotona mustikkapiirakoineen eskarilaisen sinne tullessa. Ja siinä missä itse olen haukkana vahtimassa mustikkapiirakkakäsin pöydästä lähtevän lapseni matkaa vessan kautta takaisin leikkeihin, riittää Niilan äidille vain merkitsevä katse.
Laadukas lukukokemus synnyttää kysymyksiä sekä lukijassa että kuulijassa. Kirjan tärkeä viesti lapselle tarjotaan vaivihkaa ja luonnollisesti.
− Niila, sinulla on ollut tänään hankala päivä. On ollut pahaa mieltä ja kiukkua. Haluatko uskoa kaikki anteeksi? äiti kysyy. Niila haluaa.
Vaikka sattumukset eivät olisikaan olleet suuria ja muita vahingoittavia, on puhdas omatunto aina paras päänalunen. Sen tietävät Niila ja hänen tarinansa kuulleetkin.
Kirja päättyy metsäaukealle. Kuva aukean laidalla seisovasta peurasta on yksi kirjan kauneimpia yksityiskohtia.
Kun äiti ja Niila astuvat leikkimökistä ulos, kahahtaa jokin metsän reunassa. Äiti nostaa sormen huulilleen ja tarttuu Niilan käteen. Siro, sarvipäinen eläin seisoo sumun keskellä.
– Olipa se kaunis, Niila huokaa. – Huomenna kerron koulussa, mitä näin!
Teksti: Arttu Hartikainen